26.10.2012

Memories, nothing but memories

Saimme Memornet-tohtoriohjelman marraskuisen syysseminaarin ennakkotehtävänä luettavaksemme Laura Millarin (2006) artikkelin ”Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives”. Tarkoituksena oli tekstin pohjalta pohtia oman tutkimuksen suhdetta yhteiskunnan muistin rakentumiseen. Keskustelemme alustuksistamme parhaillaan Memmareiden fb-sivuilla, mutta muokkasin omastani myös tämän postauksen blogini lukijoideni iloksi ja kommentoitavaksi.


Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.

Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.


Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.

Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?

Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei  ole tehty.

Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.


Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats



Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.





4.10.2012

Luokittelen, siis olen

Luokittelu ja käsitteenmuodostus ovat perin juurin inhimillisiä toimintoja, vaikka havaintojeni mukaan myös eläimet kykenevät tunnistamaan luokkia. Kissani Alma ei vaikuta erityisillä älynlahjoilla siunatulta, mutta reagoi erikoisella tavalla imureihin - riippumatta laitteen koosta, merkistä tai väristä. Alman pienessä kissanmielessä on siis jokin käsitys imureiden luokasta.

Myös me ihmiset hahmotamme maailmaa stereotyyppisten käsitysten kautta, teemme yleistyksiä ja sijoitamme kohtaamiamme asioita mielessämme oleviin valmiisiin lokeroihin. Luomme järjestystä muistin ja havaintojen kaaokseen vertaamalla uutta ja tuntematonta jo tunnettuun. Maailmaa on kuitenkin monimutkaisessa kokonaisuudessaan mahdotonta luokitella tyhjentävästi, poimimme ja rajaamme sieltä vain osia.

Museoiden, arkistojen ja muinaismuistohallinnonkin toiminta perustuu luokittelulle; luokat ovat tällöin yleensä käytännön sanelemia, historiallisia projektioita. Luokat ovat siis riippuvaisia luokittelijasta, tietty näkökulma luokiteltavaan aineistoon. Ne eivät sisällä väitteitä maailman ominaisuuksista. Usein käytetty esimerkki täydellisen absurdista luokittelusta on Jorge Luis Borgesin novellissa "John Wilkinsin analyyttinen kieli" esiintyvä fiktiivinen kiinalainen sanakirja:

"eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat,   e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi).

Luokittelu voi olla tutkimuksen lähtökohta tai tutkijan muodostama väline, jonka avulla havaintoineisto järjestetään. Tieteellisessä luokittelussa pyritään yleensä löytämään luonnollisia luokkia eli sellaisia luokkien välisiä eroja, jotka ovat tutkijasta riippumattomia – eivätkä tutkijan projisoimia. Luonnolliset luokat eivät ole käsitteellisiä konstruktioita, vaan jotakin maailmassa olevaa. Ainoastaan luonnollisten luokkien perusteella voi tehdä induktiivisia yleistyksiä eli yleistää luokan jäsenissä havaittuja ominaisuuksia koko luokan ominaisuuksiksi. Helposti ymmärrettävä esimerkki luonnollisesta luokasta ovat alkuaineet.

Ihmistieteissä luokat ovat yleensä päällekkäisiä, sumearajaisia sekä historiallisia. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä tee niistä projektioita, vaan voidaan puhua kausaalisista homeostaattisista ominaisuusklustereista. Richard Boydin tekemän määrittelyn mukaan homeostaattiset ominaisuusklusterit eli luokat muodostuvat joidenkin ominaisuusryppäiden (klusterien) esiintyessä luotettavasti yhdessä (homeostaasissa). Tämä edellyttää, että on olemassa myös mekanismi, joka tuottaa ominaisuuksien pysyvän klusteroitumisen. Mikä tahansa tieteellisesti hyväksyttävä selitys voi toimia mekanismina, esimerkiksi historialliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt tai instituutiot. 

Boydin määritelmän taustalla on ajatus, että tieteellisten luokitusten täytyy mukailla luonnossa olevia rajalinjoja, jotta luokittelu olisi luonnollista. Jos luokka on homeostaattinen ominaisuusklusteri, siitä voidaan tehdä induktiivisia yleistyksiä samoin kuin luonnollisista luokista. Homeostaattisen ominaisuusklusterin luonnollisuus määrittyy kuitenkin jossain määrin liukuvasti. Huomioon otettavia seikkoja luonnollisuutta punnittaessa ovat myös ymmärrettävyys ja käyttökelpoisuus.

Aion tarkastella muinaisjäännösten luokittelua ja olemassa olevia luokitteluja tätä luokittelun tieteenfilosofista taustaa vasten. Muodostamani ontologia on yksi näkemys siitä, miten luokittelu olisi mahdollista tehdä. Käytännössä luokittelu etenee vaiheittain ja monin erilaisin kriteerein. Ensimmäinen vaihe on fyysisen ympäristön ilmiöiden jakaminen luonnon ja ihmisen aikaansaannoksiin. Ihmisen jättämät jäljet ovat arkeologian näkökulmasta anomalioita, poikkeamia luonnonympäristössä. Tutkimuksen kohteeksi rajautuvat tosin vain sellaiset jäännökset, joista meidän on mahdollista saada havaintoja nykyisin tiedoin ja menetelmin.

Luokittelua tehdään myös suhteessa muihin kulttuuriympäristön elementteihin: rakennusperintöön, kulttuurimaisemaan ja perinnebiotooppeihin. Näihin luokkiin liitetyt kriteerit ovat sopimuksia, jotka määrittävät esimerkiksi että Salpalinjan linnoitteet eivät ole rakennettua kulttuuriperintöä, tai että pronssikautiselta hautaröykkiöltä avautuva maisema ei voi olla osa suojeltua kiinteää muinaisjäännöstä. Syyt jaolle ovat historiallisia ja hallinnollisia: näitä luokkia koskevat tietyt erityislait, niiden tutkimuksesta ja suojelusta vastaavat tietyn koulutuksen saaneet ihmiset. Kohteiden kokemisen kannalta luokittelu on kuitenkin merkityksetön. Tai jopa häiritsevä, jos kokonaisuutta tarkastellaan putkinäköisesti vain yhden elementin kautta.

Nyt käytössämme olevat eksplisiittiset luokitukset, muinaisjäännösrekisterin asiasanasto tai historiallisen ajan muinaisjäännösten jaottelu hiki-oppaassa, ovat jonkinlainen monipolvisesti muodostunut välimuoto hallinnon ja tieteen tarpeisiin tehdyistä luokitteluista. Olennaista on kysyä, mitä luokitellaan ja mitä tarkoitusta varten. Havaintoja vai tulkintoja? Fyysisiä jäännöksiä vai sosiaalisesti konstruoitua kulttuuriperintöä? Esitetäänkö samalla oletuksia luokituksen taustalla olevista ilmiöistä vai onko kyseessä vain tapa järjestää ja hallinnoida tietoa? Kysymykset eivät ole yhdentekeviä, sillä luokittelut ohjaavat vahvasti myös uuden tiedon keräämistä.


Lähteet:
BORGES, Jorge Luis & ROSSI, Matti (1969). Haarautuvien polkujen puutarha: esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo: WSOY.
BOYD, Richard (1991): Realism, anti-foundationalism and the enthusiasm for natural kinds. Philosophical 
Studies, 61, Numbers 1-2, ss 127–148.
BOYD, Richard (1999). Kinds as the ’Workmanship of Men'. Teoksessa Nida-Rümelin, Julian (2000). Rationalität, Realismus, Revision. Berlin & New York: Walter de Gruyter.
PÖYHÖNEN, Samuli (2007). Luonnollisuuden rajoilla : Tutkielma ihmistieteellisistä luokituksista ja luonnollisten luokkien teoriasta. Pro gradu -tutkielma, Käytännöllinen filosofia, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.